1. joulukuuta 2012

Agilitysolmun availua

Vähiin ovat jääneet blogipostaukset, ei viitsi edellisten angstipostausten perään laittaa uusia. Viikko sitten kävin kuuntelemassa psyykkisen valmistumisen luentoa, jonka jälkeen olen yrittänyt purkaa tätä valtavaa agilitysolmua. Jonkin verran ollaan taukoiltukin, mikä toivottavasti on edes hieman auttanut.

Ajattelin jonkin verran avata näitä luennolla ja sen jälkeen syntyneitä ajatuksia tännekin, koska en oikein muutakaan paikkaa keksinyt. En tiedä kuuluuko tämä varsinaisesti treeniblogiin, mutta menköön nyt. Vertaistukea ja ajatuksia saa heittää kommenttiboksiin ;) Olettaen, että joku jaksaa kahlata loppuun asti.

 Joskus osattiin jotain. 

Itse luento ei ihan hirveästi tuonut mitään uuttaa. Ilmeisesti tässä konkurssissa ei enää riitä "älä ajattele" tai "muuta ajatusmalleja", koska tiedänhän minä tämän. Jo futisajoiltä lähtien mulle on toitotettu, ettei 1-1 tilanteessa jatkoajalla maalin edessä ruveta miettimään, notta pakko saada maali. Menee aivan varmasti ohi, yli tai korkeintaan veskaria päin. Sen jälkeen ei auta kuin toivoa, että se veskari lakoaisi edestä. Yleensä näin ei käy, vaan veskari tekee järkyttävän pitkän avauksen ja vastustajan ärsyttävä laituri käy tekemässä maalin.
Pitäisi siis unohtaa liika tulosajattelu ja toimia vaan selkärangasta...

Ykkösissä meillä ei ollut mitään tulospaineita, Riesa oli (liian) nuori ja päälimmäinen tavoite oli saada kisakokemusta. Nollia tipahteli kuitenkin keskimäärin joka kolmannessa startissa ja noustiinkin odotettua nopeemmin kakkosiin. Kakkosissa keräsin itselleni keskivaikean "pakko jo nousta kolmosiin !" - ahdistuksen ja hyvä tovi ehdittiinkin nollia keräillä. Nyt kolmosissa  ei vaan ns. suju. Urheilutermein alkaa jo olla melkoinen apina selässä. 16 starttia ilman nollaa on mun henkilökohtainen ennätykseni. Edes Demin kanssa ei taidettu tahtoa näin kauaa nollatta!

Luennolla puhuttii ulkopuolisista odotuksista, enkä nyt taaksepäin katsoessani yhtään ihmettele, miksi vähän ahdistaa. Mä olen äärimmäisen kilpailuhenkinen ja näytönhaluinen ihminen, minkä takia mut pitäisikin treeneissä aina haukkua maan rakoon. Sen jälkeen voisin käydä itkemässä hallin kulmalla ja palata takaisin asenteella jumalauta mulle ei vittuilla. Ei odotuksia muiden suunnalta, vain mahdollisuus näyttää, mitä osataan.

Sen sijaan mulle on oikeastaan koko Riesan elinikä hehkutettu sitä, kuinka se vaan on äärimmäisen lahjakas ja hieno ja nopee ja paras ja siis ihan loistava ja hirveen makee. Medirajan varmistuttua koko homma vaan paheni. "Viimeinen niitti" oli Juhan toteama "tällähän riittää vauhtia.. Ihan vaikka maajoukkueeseen asti." Siitä asti on pieni ääni takaraivossa hokenut, että älä nyt prkele mokaa tätä juttua.

Vaikka mä lähtökohtaisesti teen tätä juttua itseni ja koiran iloksi, en voi olla miettimättä niitä ulkopuolisia ajatuksia. Mitä nyt treenikaverit ja kasvattaja ja sukulaisten omistajat ja kouluttajat ja puoltutut ajattele, kamala kun noikin meihin uskoi ja itekkin menin vielä sysäämään koko hommaan opiskelijabudjettiin nähden aivan liikaa rahaa. Ei ihmekään, että homma vähän jumittaa. Olen melko varma, että ketään ulkopuolista ei oikeasti kiinnosta millaisia tuloksia me tahkotaan. Oletan, että kaikki ovat tyytyväisiä ihan jo siihen, että koiran kanssa harrastetaan aktiivisesti. Suurimpaa osaa tuskin sekään kiinnostaa ja vaikka kiinnostaisikin, niin ei mun ole mikään pakko hakea onnistumisia ketään muuta varten. Ei mun tarvitse hakea onnistumisia edes itselleni. Vielä kun saisin aivot käännettyä siihen asentoon, jossa meillä on mahdollisuus saavuttaa sitä tai tätä, mutta mikään pakko ei ole. Parhaansa tekemisen pitäisi riittää, jos ei onnistu nyt, niin mikään ei estä yrittämästä uudelleen.

Demikin osasi. 
 
Tulosajattelu on myös mun suuri ongelma. Mä olen pienestä asti lähtenyt voittamaan oikeastaan kaikkea mitä teen. Olen mielummin vaikka luovattanut kuin hävinnyt. Tämä on mulle aivan järkyttävän vaikeaa, koska eihän oikeasti kukaan urheilija lähde häviämään. Tuskin kukaan lähtee radalle hakemaan hyllyjä. Huipputasolla se päätavoite on kuitenkin aina tiettyjen tulosten saavuttamisessa, arvokisoissa jne. Sinne päästäkseen pitää saada niitä onnistumisia nollien tms. lajin vaativien tuloksien muodossa. Toisaalta joku nolla voi olla uran huonointa aksaa ja hylly parasta. Mutta päätavoitteen kannalta se nolla oli kuitenkin arvokkaampi.

Hirveän vaikea edelleenkin ajatella, että nyt ei ole pakko onnistua. Sen ehtii tehdä joskus myöhemminkin. Ei voi oikein muuta kuin yrittää parhaansa. Mä olen tähän mennessä mennyt vain ruotsinkokeisiin yrittämään parhaani ja lähipiiri tietääkin miten hyvin tämäkin on mennyt. Vaikea lähteä viemään samaa ajatusta kilpaurheiluun, vaikka valmistautuminen ja tavoitteet onkin näissä aika eri tasolla...

Agility on kuitenkin vain harrastus, enkä edelleenkään tiedä, miksi vedän näin hirveitä paineita jostain koiraurheilusta. Esim. toko ei ikinä ole herättänyt mussa minkäänlaisia tulospaineita, koska toko nyt vaan on vähän tylsää. Kaikkien mielestä Riesa nyt vaan on vähän säälittävä tokokoira, jolloin meille jää vain näytettävää. Vähän sama taipparijutuissa. Kukaan ei odota 9kg tollerin olevan sorsametsien sankari, eikä se sitä kyllä olekaan. Jos se sattuu taipparit läpäisemään, niin se on hieno juttu. Jos ei, niin noh... Se edelleenkin vain on vähän säälittävä.
Aksankin päätarkoitus on vain pitää hauskaa, ja sitä se Riesalle onkin. Mulle se ei ole ollut ihan niin hauskaa viime aikoina.

Laji kun laji, fiilis on viime aikoina ollut aikalailla tämä. Tässä kirotaan noutoa

Luennolla mietittiin myös mm. onnistuneita suorituksia, josta syttyikin varsinainen idealamppu. Ei liity lainkaan psyykkiseen valmistautumiseen, vaan kisarutiineihin! Ensin syytin uusia kenkiä (nollat loppui heti inovien hankkimisen jälkeen...;), mutta samalle ajalle ajoittuu paljon muutakin.

Jossain välissä käsiteltiin ohjaajan ja koiran vireystilaa, Vappu totesi että "aina koiran ja ohjaajan vireystilat ei vaan kohtaa, vaikka molemmat tekisi tahoillaan hyvin töitä". Meinasi itku päästä, koska näinhän se on. En kuitenkaan suostu olemaan toivoton tapaus, ykkös-kakkosissa tehtiin paljon hyviä ratoja ja nyt kolmosissakin välillä väläytetään! 

Takaisin kenkiin. Kenkien vaihdon kohdille osuu myös barffin aloittaminen! Jolloin lopetin myös totaalisesti namien käytön aksassa, sitä ennen ne olivat vielä kisoissa käytössä.

Demin kanssa mulla oli tapana namittaa sitä kisapaikalla ja juuri ennen starttia, koska syöminen rauhoitti sitä edes vähän. Samalla mä sain aikaa kerätä itseäni rataa varten, kun koira mussutti vieressä (ansaitsemattomia...) namejaan. Tapa oli niin pinttynyt selkärankaan, että käytin sitä myös Riesalle. Yleensä otin sen kanssa jotain pienia tokojuttuja juuri ennen rataa, josta palkkailin namilla. Mulla oli kuitenkin itselläni aikaa rauhoittaa tilanne, eikä koiranaan tarvinnut häs.

Nyt lelun kanssa homma on koko ajan pientä hallittua kaaosta. (Riesa vaatii aina pienen virittelyn.) Pitää vahtia, ettei kukaan häiriinny narupalloa repivästä Riesasta, ettei kukaan päästä koiraa iholle jne jne. Ei juuri jää aikaa pään kasaamiselle. Kuitenkin myös "leluajalla" huomasin, että parhaat radat tulevat silloin, kuin lähdössä otetaan ihan rauhaksiin. Sopii selkeästi sekä koiralle että mulle itselleni. Jatkossa siis myös nameja taskuun, vaikka tennispallo onkin ykkönen.
Naurettavan kauan meni tämänkin keksimiseen, katsotaan saadaanko aikaan tulok... Hyviä ratoja!

Riesan kanssa on edessä vielä kahdet Lotan treenit ennen taukoa, joka tekee varmasti erittäin hyvää meille molemmille. Toivottavasti oman pään selvittäminen on ratkaiseva tekijä solmun aukeamisessa. Ajatusten ylöskirjaaminen auttoi kyllä kummasti järjestelemään ajatuksia, vaikka todennäköisesti se näyttääkin ulkopuolelle melko päättömälle jahkailulle.

3 kommenttia:

  1. Mulla jäi harmittavasti vastaava luento väliin, vaikka olen ehkä juuri sellainen henkilö kenelle se pitäisi pitää vaikka vuoden välein. Kiitos kuitenkin että jaksoit avata luennon sisältöä!

    Olen ihan hirveä jännittäjä ja stressaan kisatilanteita ihan sikana. Parhaat tulokset ovat tulleet juurikn ajatusmallilla "mennään ja pidetään kivaa kävi miten kävi - vaikka väkisin"

    kahdesta tokokisasta missä ollaan käyty "ykköstä hakemassa" ollaa tultu alo0 ja keskeytyksellä kotiin. Kauhean motivoivaa..

    Ihan typerää että päänsisäisiin juttuihin ei ole mitään oikotietä onneen!

    VastaaPoista
  2. Mun mielestä voisit taas ajatella, että saitte tosi hyvin nousu nollat kasaan verrattuna siihen, että Demi on aivan erilainen ohjata. Koskaan ei voi verrata muihin, koska jos vertaat huippuihin 1) sulla on eka nopea koira, mites niillä.. öö? 2) kokemus erilaisista koirista vs niillä 3) keksiä joku muu kenellä ois samantyyppiset koirat ja verrata siihen, siinäkin on monia muuttujia.

    Mulla kuules Rasmuksen jälkeen sai hakea vain onnistumisia ja positiivisia asioita, jälkeen Rasmuksen tokon ykkösputkien ja agilityn suurin osa kisoista nollia. Ruutilla oli joku 20 starttia ennen yhtään ykkösten nollaa. ;)

    Omalla mielialalla on väliä, joten tuolla teidän alkurutiinilla voi olla merkitystä. Katsele vaikka teidän ekoja agivideoita ja vertaa tilannetta nyt. Mitkä onnistumiset iloitsi silloin? Kun asenne on ettei me osata niin koko treenistä ei tule mitään.
    Kun olitte opetusvaiheessa ja tuli epäonnistuminen, sitä helpotettiin ja sitten vaikeutettiin. Joskus huomaa, että itsepäisyyttään ajattelee, että kyllä se osaa sen. Jos kerran helpottaa ja sitten tekee samalla tavalla voi saada kuvion sujumaan ja tulee molemmin puolin hyvä mieli.

    Tehkää pätkittäin treeneissä, vaikka helpompia asioita niin saatte treenin ilon. Kun molemmista agility on hauskaa ja yhteistyö toimii, varmasti niitä nolliakin tulee! Joskus pitäisi osaa olla kuin koira, elää hetkessä. Joka rata on uusi seikkailu ja varmasti silloin ei kerkeä miettimään mitä muut ajattelee. Kyllä te osaatte, kun osaat kaivaa osaamisen taas pinnalle.

    Kannattaa miettiä myös mikä on tavoite? Jos mietit maajoukkuetta niin se on liian suuri yhtenä palana. Ekana on tietty "nollat". Mutta sitä ennen tietyt tekniset suoritukset, treeniradasta mietit mikä kohta on vaikein ja saada se sujumaan. Muistaa miettiä missä onnistuitte, ei aina blogimaisesti mitä me ei osattu ja mitä pitää treenata..

    VastaaPoista
  3. Kovin tutun kuuloisia ajatuksia olit kirjoittanut.. Tsemppiä tunnelukon avaamiseen, se on varmasti kaiken työn arvoista!

    VastaaPoista