Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys

Keskiviikkona juhlittiin Riesan synttäreitä! Pikkukettu täytti jo kuusi vuotta ja merkkipäivää vietettiin asiaankuuluvasti agilitykisoissa. Ikäkriisi ei iske, kun on koko kisapaikan tuhmin koira. Pysyy omistajankin mieli sopivasti virkeänä.

Kisapäivä alkoi piristävässä -24 pakkasasteessa, ei ihan kamalasti ollut porukkaa lämppälenkillä. Riesa sai päällensä villapaidan sekä pompan ja tarkeni hyvin reippaat lämpät ja jäähkät. Omankaan naaman tunnottomuutta ei siinä lenkin puolivälin paikkeilla enää juuri huomaa.

Pakkasasteiden takia oli tuotava Riesan häkki halliin sisälle. Lisäksi halli oli pakkasen takia muutenkin ihan tupaten täynnä, kun valtaosa päätyi lämppäämään ja jäähkäämään sisätiloissa. Ei ihan ideaalit olosuhteet kuumuvalle Riesalle. Kierrokset olivatkin läpi kisojen tapissa ja Riesa päätti kiroilla jokaiselle joka viitsi katsoa päin hetkeä pidempään. Lihapullan voimalla siitäkin selvittiin, vaikka ikävän huolettomasti jengi päästää koiria ahtailla kisapaikoilla iholle.

Ensimmäisenä oli aksarata, jossa oli muutama ikävä ansapaikka. Riesalla oli sokka irtoamispisteessä, mutta hienosti kokosi itsensä radalle. Vähän yritti tuhmailla kontakteilla ja parissa kohtaa joutui turvautumaan huuto-ohjaamiseen, mutta ihan näppärä rata. Nolla sijalla 3./45 ja Riesa sai palkintojen joukosta synttärilahjansa. Rankkaa, kun täytyy omat lahjatkin ansaita. 

Toiselle radalle valmistautuminen meni yllättävän helposti. Kävin kiivasta päänsisäistä keskustelua itseni kanssa siitä, pitääkö tässä nyt panikoida tuplan mahdollisuudesta vai ei. Jonkunlaiseen kompromissiratkaisuun pääsin, sillä paniikki iski vasta radan loppupuolella. Pienesti rata levahti neljän viimeisen esteen aikana ja taisi siellä joku rimakin kolahtaa, mutta nollalla maaliin! Kauden eka tupla juostu ja SM-kisoihin vaadittavat tulokset ovat nyt kasassa! Vielä ei tosin huokaista nollahelpotuksesta, sillä karsintoja varten tarvitaan vielä yksi tupla.

Radalta extrapisteet Riesalle, sillä se kääntyi siedettävästi sille vaikeassa kohdassa. Suoran putken jälkeen piti tehdä samointein ukari ja palata putken suun vieressä olevalle renkaalle. Vaikka Riesalla onkin hyvä putkijarru, se on aivan tajuttoman huono tulemaan mua kohti, jos oma liike ei jatku. Usein sillä valuu kaarros niit pitkäksi, että lenkittää esteen ohi. Se saattaa siis itse putkelta kääntyä terävästi, mutta käännös valuu sitten sivuttaissuunnassa... Voimakkalla äänenkäytöllä saatiin koira kuitenkin oikealle esteelle. Vähän hitaasti, mutta nolla oli tässä kohdin pääasia.

Viimeisellä radalla ei sitten ollutkaan enää mitään väliä. Liiallinen tyytyväisyys vie näköjään hirveästi energiaa. Hyvä rata siitä huolimatta, mutta kolmanneksi viimeisellä hypyllä ei riittänyt taistelutahto runtata koiraa oikealle puolelle hyppyä. Jälkikäteen vähän toki harmittaa, ei sitä joka päivä triplaa olisi tehnyt!

Hirveän hyvä kisapäivä! Minulla oli tosi varma olo koko päivän ajan, usko meidän tekemiseen on korkealla edelleen. Toivotaan, että sama fiilis kantaa aina kesään asti.

Vuosi 2015

Se olisi taas uusi vuosi aluillaan ja pitäisi laittaa vuosi 2015 pakettiin.

Vaikka viime vuoden tulokset olivat mukavia, on tärkein juttu silti se, että Riesan kanssa hitsauduttiin entistä paremmin yhteen. Monet kerrat meidän uran aikana olen miettinyt, että me ei Riesan kanssa vaan olla hyvä agilitykoirakko. Jotenkin ei koskaan päästy siihen samaan kuplaan, vaan kumpikin sääti vähän omiansa ja tuloksia ei luonnollisestikaan tullut. Vuonna 2014 mentiin toki isoin harppauksin eteenpäin, mutta viime vuonna kokonaisuus on hioutunut entistä paremmaksi.

En voi riittävästi korostaa sitä, millainen työmäärä meillä on takana. Lukematon määrä työtunteja, hikeä ja kyyneliä, vähän vertakin. Riesan kanssa mikään ei ole koskaan tullut ilmaiseksi, mutta kaikkea saavutettua osaa todella arvostaa. Lisäksi ymmärrys erilaisista agilitykoirista on kasvanut. Vuosien varrella on ärsyttänyt suunnattomasti ihmiset, jotka asiantuntevasti toteavat, että koiraa ei vain ole palkattu riittävästi, asiaa ei ole vahvistettu riittävästi ja oikein, tai että koira kyllä hyppää kohti kun laitetaan hyppämään. Päälle joukko muita samankaltaisia kommentteja. Ilman Riesaa olisin varmasti ihan samaa mieltä, nykyään tiedän paremmin. Kun asioista työstää ammattilaisten opeissa, eikä edistystä tapahdu, ihan kaikki vika ei voi olla remmin päässäkään.

Viime vuonna ei onneksi noiden ongelmian kanssa painittu, vaan kerrankin käsissä on ollut "ihan oikea" agilitykoira. Jennan treeneissä ollaan käyty koko vuosi enemmän tai vähemmän. Alkuvuodesta alkaen oli treenejä n. kerran kuussa ja elokuusta alkaen ollaan treenattu Jennan viikkoryhmässä. Nyt vasta itsekin olen huomannut, että Riesaa ei saa treeneissäkään kääntää liikaa. Se ei tykkää kääntyä ja sen huumori alkaa olla koetuksella, jos treeniradoilla viikosta toiseen jatkuvasti vain käännytään eikä edetä. Syksyn treeniprofiilit on olleet Riesalle juuri sopiva yhdistelmä hallintaa ja vauhtia. Kun Riesa saa välillä vaan paahtaa eteenpäin, se tulee myös miellyttävämmin ohjauksiin eikä turhaudu. On siis ollut todella kiva treenata.

Jos treenaaminen oli viime vuonna mukavaa, kisaaminen ei niinkään. Keväällä oli aivan järkyttävä nollastressi ja nollathan jäi sitten puolitiehen. SM-kisoissa kisattiin, mutta karsinnat jäivät välistä. Harmitti, mutta opetti. Maailma ei kaatunut, eikä agilityn hauskuuden pitäisi olla siitä kiinni, pääseekö juoksemaan kisoissa x vai ei.
SM-kisoissa kisaaminen oli toki hieno kokemus. Oli mahtavaa juosta joukkueradalla ekaa kertaa nolla seurakavereiden kannustaessa. Joukkue oli myös hyvillä sijoilla, muutaman sentin (eli joukkuetoverin kontaktivirheen) päässä pronssimitalista :D Lopullinen sijoitus 10. Yksilöradalla taisteltiin kalkkiviivoille asti, mutta kaaosmaisesti alkanut rata ei vaan pysynyt loppuun asti kasassa.
Kaikenkaikkiaan reissu oli vuoden kohokohtia, vaikka aika raskas rupeama olikin. Oli hirveän kiva nähdä tuttuja ja viettää aikaa oman seuran huippuporukassa.

Vuoden 2015 saavutuksiin mahtuu myös molemmat agilityn valionarvot. Valitettavasti ne jäivät vähän muiden saavutusten varjoon. Toukokuun alussa juostiin tupla SM-kisoja varten, eikä samalla kerralla saavutetulle valionarvolle paljoa ajatuksia suotu. Hyppyvalionarvo saavutettiin voitolla, ja taas jäi valionarvo toissijaiseksi. Olin niin huojentunut siitä, että voitto saatiin jo heti tässä vaiheessa suht vähällä kisaamisella, eikä siitä tarvitse enää kantaa huolta.
Valionarvot ovat toki hienoja saavutuksia ja pitäisi niitäkin arvostaa. Onhan se jonkulainen osoitus kaikesta työstä ja osaamisesta, vaikka valioitumissäännöt aika lepsut nykyisin ovatkin.

Mitenkä sitten tämä vuosi?
Riesan kanssa suunta on ollut viime vuodet nousujohteinen, joten tottakai toivon että suunta jatkuu samana. Liikaa ei saa jäädä vellomaan tyytyväisyyteen, vaan töitä on edelleen tehtävä määrätietoisesti. Kehitys loppuu tyytyväisyyteen vai mitenkä se taas menikään.
Tulostavoitteita en halua tälle vuodelle asettaa. Itselleni asetan tavoitteeksi sen, että opettelen ottamaan rennosti. Agilitynollista stressaaminen on loppujen lopuksi aika turhaa. Vaikka arvokisat ovat hienoja tapahtumia, niin ne ovat lopulta kuitenkin vain pari viikonloppua vuodessa.

Lisäksi olisi kiva, jos Riesa pysyisi koko vuoden terveenä. Tälle syksylle sairasteltiin ihan liikaa. Agility muuttuu merkityksettömäksi siinä vaiheessa, kun koira on kipeä. Tärkeintä on terve ja iloinen koira, jonka kanssa on kiva elää arkea. Toivotaan siis tälle vuodelle terveyttä sekä kivoja hetkiä harrastuskentillä ja arjessa!

Kuvat Maria Sorvali