matka on määränpää

Agilitytauko on yhä pitänyt, vaikka treeni-into on kartturilla niin kova, että pahaa tekee. Koiran mielenterveyden vuoksi olemme tokoilleet ja pieni ajatus avoimesta luokasta oon taas mielen perukoille asettunut. Uudet säännöt vaikuttavat ihan hauskoilta ja uusina asioina Riesalle pitäisi opettaa lähinnä ruutu. Luoksarin stoppia en saanut koskaan Riesalle läpi, mutta uusissa säännöissä sitä ei enää ole. Paikkamakuukin muuttuu, mikä on pienen ylivilkkaan pikkutollerin kannalta varsin hyvä juttu.

Ruudun opetusta varten muistuttelin Riesalle naksulla mieleen kosketusalustaa, joka olikin yllättävän hyvin muistissa. Tänään läskäistiin kosketusalusta ensimmäistä kertaa ruudun sisään, ja hienosti Riesa ampui alustalle vähän pidemmältäkin matkalta. Eteneminen tästä eteenpäin on vielä hämärän peitossa, ei hajuakaan miten kauan pitäisi treenata alustalla ennen sen häivyttämistä :D Mutta yrityksen ja erehdyksen kautta, kuten muukin tokoilu tähän asti.

 Kuvannut Sara Nikula

Jotain temppujakin on yritetty epätoivoisesti opetella, valitettavan laihoin tuloksin. En ole koskaan jaksanut opettaa Riesalle suuremmin mitään "turhanpäiväisyyksiä" (aksaa tukevat kehonhallinatemput eivät lukeudu näihin), mutta sen tekemisen tarve tuntuu vain kasvavan vuosi vuodelta... Aksatuolla on siis keksittävä luovia ratkaisuja. Varmasti oma syy, kun totuttaa koiran niin aktiiviseen elämään. (Riittävää lepoa tietenkään unohtamatta ;)

Viikonloppuna seurattiin kärppänä karsintoja. Lähetin kamalan kasan tsemppiviestejä kotisohvalta ja tyydyin osaani. Harmitti oikeastaan aika vähän olla ruudun väärällä puolella. Radat oli tänä vuonna todella kivoja, olisi kyllä ollut ihan superhauskaa päästä niitä juoksemaan. Ihan pari kertaa mielen perukoilla oli ajatus, kuinka useampikin Riesaa selvästi hitaampi koira oli mukana, mutta me ei. Vaan heidän osallistumisensa ei toki ole meiltä pois, me ei vaan osattu olla tarpeeksi hyviä oikeissa paikoissa.
Sunnuntaina laitettiin vielä seurakavereiden kanssa kisakatsomo pystyyn, heijastettiin kuva seinälle, syötiin hyvin ja kakkuakin oli tarjolla kavereiden menestyksen johdosta. Ihan kiva oli kokea karsinnat näinkin, oli meinaan hyvää kakkua.

Karsintojen jälkeen sosiaalinen media täyttyi kaikenlaisista fiiliksistä, valitettavasti myös niistä huonoista. Vaikka pettymyksien kokeminen kuuluu toki kilpaurheiluun, niin itselle tulee koko ajan vain selvemmäksi se, minkälainen koiraharrastaja en halua olla. Muistissa on edelleen ajat, jolloin Riesan kanssa ei tehty ollenkaan nollia. Silloin toki aina välillä masensi kovastikin, mutta aina kuitenkin löysi syitä olla positiivinen ja tyytyväinen koiraan. En ole mikään kovin positiivisella asenteella varustettu muuten, joten jälkikäteen olen useinkin ihmetellyt, miten sitä jaksoi kerta toisensa jälkeen löytää ne pienetkin onnistumiset. Nykyisin harmittaa usein se, että tuo taito on hieman kadonnut. Kun onnistumisia saa useammin, niin niitä ehkä hakeekin enemmän. Nälkä kasvaa syödessä, mutta oma tavoitteeni ensi kaudelle on löytää samalla tavalla positiivisia asioita, kuin silloin muutama vuosi sitten. Toki olisi ihan hirveän iso plussa myös saada niitä tuloksia, mutta lopulta tätä lajia kuitenkin tehdään lajin vuoksi, ei tulosten. Jos se kääntyy päälaelleen, niin ollaan vähän huonolla polulla.