Agilitysolmun availua

Vähiin ovat jääneet blogipostaukset, ei viitsi edellisten angstipostausten perään laittaa uusia. Viikko sitten kävin kuuntelemassa psyykkisen valmistumisen luentoa, jonka jälkeen olen yrittänyt purkaa tätä valtavaa agilitysolmua. Jonkin verran ollaan taukoiltukin, mikä toivottavasti on edes hieman auttanut.

Ajattelin jonkin verran avata näitä luennolla ja sen jälkeen syntyneitä ajatuksia tännekin, koska en oikein muutakaan paikkaa keksinyt. En tiedä kuuluuko tämä varsinaisesti treeniblogiin, mutta menköön nyt. Vertaistukea ja ajatuksia saa heittää kommenttiboksiin ;) Olettaen, että joku jaksaa kahlata loppuun asti.

 Joskus osattiin jotain. 

Itse luento ei ihan hirveästi tuonut mitään uuttaa. Ilmeisesti tässä konkurssissa ei enää riitä "älä ajattele" tai "muuta ajatusmalleja", koska tiedänhän minä tämän. Jo futisajoiltä lähtien mulle on toitotettu, ettei 1-1 tilanteessa jatkoajalla maalin edessä ruveta miettimään, notta pakko saada maali. Menee aivan varmasti ohi, yli tai korkeintaan veskaria päin. Sen jälkeen ei auta kuin toivoa, että se veskari lakoaisi edestä. Yleensä näin ei käy, vaan veskari tekee järkyttävän pitkän avauksen ja vastustajan ärsyttävä laituri käy tekemässä maalin.
Pitäisi siis unohtaa liika tulosajattelu ja toimia vaan selkärangasta...

Ykkösissä meillä ei ollut mitään tulospaineita, Riesa oli (liian) nuori ja päälimmäinen tavoite oli saada kisakokemusta. Nollia tipahteli kuitenkin keskimäärin joka kolmannessa startissa ja noustiinkin odotettua nopeemmin kakkosiin. Kakkosissa keräsin itselleni keskivaikean "pakko jo nousta kolmosiin !" - ahdistuksen ja hyvä tovi ehdittiinkin nollia keräillä. Nyt kolmosissa  ei vaan ns. suju. Urheilutermein alkaa jo olla melkoinen apina selässä. 16 starttia ilman nollaa on mun henkilökohtainen ennätykseni. Edes Demin kanssa ei taidettu tahtoa näin kauaa nollatta!

Luennolla puhuttii ulkopuolisista odotuksista, enkä nyt taaksepäin katsoessani yhtään ihmettele, miksi vähän ahdistaa. Mä olen äärimmäisen kilpailuhenkinen ja näytönhaluinen ihminen, minkä takia mut pitäisikin treeneissä aina haukkua maan rakoon. Sen jälkeen voisin käydä itkemässä hallin kulmalla ja palata takaisin asenteella jumalauta mulle ei vittuilla. Ei odotuksia muiden suunnalta, vain mahdollisuus näyttää, mitä osataan.

Sen sijaan mulle on oikeastaan koko Riesan elinikä hehkutettu sitä, kuinka se vaan on äärimmäisen lahjakas ja hieno ja nopee ja paras ja siis ihan loistava ja hirveen makee. Medirajan varmistuttua koko homma vaan paheni. "Viimeinen niitti" oli Juhan toteama "tällähän riittää vauhtia.. Ihan vaikka maajoukkueeseen asti." Siitä asti on pieni ääni takaraivossa hokenut, että älä nyt prkele mokaa tätä juttua.

Vaikka mä lähtökohtaisesti teen tätä juttua itseni ja koiran iloksi, en voi olla miettimättä niitä ulkopuolisia ajatuksia. Mitä nyt treenikaverit ja kasvattaja ja sukulaisten omistajat ja kouluttajat ja puoltutut ajattele, kamala kun noikin meihin uskoi ja itekkin menin vielä sysäämään koko hommaan opiskelijabudjettiin nähden aivan liikaa rahaa. Ei ihmekään, että homma vähän jumittaa. Olen melko varma, että ketään ulkopuolista ei oikeasti kiinnosta millaisia tuloksia me tahkotaan. Oletan, että kaikki ovat tyytyväisiä ihan jo siihen, että koiran kanssa harrastetaan aktiivisesti. Suurimpaa osaa tuskin sekään kiinnostaa ja vaikka kiinnostaisikin, niin ei mun ole mikään pakko hakea onnistumisia ketään muuta varten. Ei mun tarvitse hakea onnistumisia edes itselleni. Vielä kun saisin aivot käännettyä siihen asentoon, jossa meillä on mahdollisuus saavuttaa sitä tai tätä, mutta mikään pakko ei ole. Parhaansa tekemisen pitäisi riittää, jos ei onnistu nyt, niin mikään ei estä yrittämästä uudelleen.

Demikin osasi. 

 

Tulosajattelu on myös mun suuri ongelma. Mä olen pienestä asti lähtenyt voittamaan oikeastaan kaikkea mitä teen. Olen mielummin vaikka luovattanut kuin hävinnyt. Tämä on mulle aivan järkyttävän vaikeaa, koska eihän oikeasti kukaan urheilija lähde häviämään. Tuskin kukaan lähtee radalle hakemaan hyllyjä. Huipputasolla se päätavoite on kuitenkin aina tiettyjen tulosten saavuttamisessa, arvokisoissa jne. Sinne päästäkseen pitää saada niitä onnistumisia nollien tms. lajin vaativien tuloksien muodossa. Toisaalta joku nolla voi olla uran huonointa aksaa ja hylly parasta. Mutta päätavoitteen kannalta se nolla oli kuitenkin arvokkaampi.

Hirveän vaikea edelleenkin ajatella, että nyt ei ole pakko onnistua. Sen ehtii tehdä joskus myöhemminkin. Ei voi oikein muuta kuin yrittää parhaansa. Mä olen tähän mennessä mennyt vain ruotsinkokeisiin yrittämään parhaani ja lähipiiri tietääkin miten hyvin tämäkin on mennyt. Vaikea lähteä viemään samaa ajatusta kilpaurheiluun, vaikka valmistautuminen ja tavoitteet onkin näissä aika eri tasolla...

Agility on kuitenkin vain harrastus, enkä edelleenkään tiedä, miksi vedän näin hirveitä paineita jostain koiraurheilusta. Esim. toko ei ikinä ole herättänyt mussa minkäänlaisia tulospaineita, koska toko nyt vaan on vähän tylsää. Kaikkien mielestä Riesa nyt vaan on vähän säälittävä tokokoira, jolloin meille jää vain näytettävää. Vähän sama taipparijutuissa. Kukaan ei odota 9kg tollerin olevan sorsametsien sankari, eikä se sitä kyllä olekaan. Jos se sattuu taipparit läpäisemään, niin se on hieno juttu. Jos ei, niin noh... Se edelleenkin vain on vähän säälittävä.
Aksankin päätarkoitus on vain pitää hauskaa, ja sitä se Riesalle onkin. Mulle se ei ole ollut ihan niin hauskaa viime aikoina.

Laji kun laji, fiilis on viime aikoina ollut aikalailla tämä. Tässä kirotaan noutoa. 

Luennolla mietittiin myös mm. onnistuneita suorituksia, josta syttyikin varsinainen idealamppu. Ei liity lainkaan psyykkiseen valmistautumiseen, vaan kisarutiineihin! Ensin syytin uusia kenkiä (nollat loppui heti inovien hankkimisen jälkeen...;), mutta samalle ajalle ajoittuu paljon muutakin.

Jossain välissä käsiteltiin ohjaajan ja koiran vireystilaa, Vappu totesi että "aina koiran ja ohjaajan vireystilat ei vaan kohtaa, vaikka molemmat tekisi tahoillaan hyvin töitä". Meinasi itku päästä, koska näinhän se on. En kuitenkaan suostu olemaan toivoton tapaus, ykkös-kakkosissa tehtiin paljon hyviä ratoja ja nyt kolmosissakin välillä väläytetään! 

Takaisin kenkiin. Kenkien vaihdon kohdille osuu myös barffin aloittaminen! Jolloin lopetin myös totaalisesti namien käytön aksassa, sitä ennen ne olivat vielä kisoissa käytössä.

Demin kanssa mulla oli tapana namittaa sitä kisapaikalla ja juuri ennen starttia, koska syöminen rauhoitti sitä edes vähän. Samalla mä sain aikaa kerätä itseäni rataa varten, kun koira mussutti vieressä (ansaitsemattomia...) namejaan. Tapa oli niin pinttynyt selkärankaan, että käytin sitä myös Riesalle. Yleensä otin sen kanssa jotain pienia tokojuttuja juuri ennen rataa, josta palkkailin namilla. Mulla oli kuitenkin itselläni aikaa rauhoittaa tilanne, eikä koiranaan tarvinnut häslätä.

Nyt lelun kanssa homma on koko ajan pientä hallittua kaaosta. (Riesa vaatii aina pienen virittelyn.) Pitää vahtia, ettei kukaan häiriinny narupalloa repivästä Riesasta, ettei kukaan päästä koiraa iholle jne jne. Ei juuri jää aikaa pään kasaamiselle. Kuitenkin myös "leluajalla" huomasin, että parhaat radat tulevat silloin, kuin lähdössä otetaan ihan rauhaksiin. Sopii selkeästi sekä koiralle että mulle itselleni. Jatkossa siis myös nameja taskuun, vaikka tennispallo onkin ykkönen.

Naurettavan kauan meni tämänkin keksimiseen, katsotaan saadaanko aikaan tulok... Hyviä ratoja!

Riesan kanssa on edessä vielä kahdet Lotan treenit ennen taukoa, joka tekee varmasti erittäin hyvää meille molemmille. Toivottavasti oman pään selvittäminen on ratkaiseva tekijä solmun aukeamisessa. Ajatusten ylöskirjaaminen auttoi kyllä kummasti järjestelemään ajatuksia, vaikka todennäköisesti se näyttääkin ulkopuolelle melko päättömälle jahkailulle.

Mikä on kun ei taidot riitä...

Nyt on tämän vuoden kisat kisailtu. Kun ei toimi, niin ei vaan toimi. Sterkkatauon jälkeen uudestaan, toivottavasti taas vähän fiksumpina.

Viime Sunnuntaina tosiaan kaahailin yksikseni Purinalle kisaamaan kolmen startin verran. Ensimmäinen rata oli profiililtaan ihan kiva, ei meille mitään kovin vaikeaa.
Lähtöalue oli hirveän levoton, aivan koiran selän takana oli pari narua joiden toisella puolella kulki koirat. Kun jätin Riesan paikalleen, alue oli ihan tyhjä, mutta eiköhän siitä sen jälkeen kulje koira. En tiedä kulkiko koira vaan todella läheltä (Riesa on hirveän tarkka omasta tilasta), haukahtiko se tms. mutta pikkukettu säikähti tätä toista koiraa aivan tajuttomasti.

Meinasi sydän pysähtyä kun Riesa aloittaa älämölön lähdössä, kun ite olin tosi kaukana koirasta. Riesa oli kuitenkin pysynyt paikallaan. Koin parhaaksi vain kutsua sen radalle lisävahinkojen minimoimiseksi. Radan alku meni molemmilta vähän ohi, Riesa mm. meni kepeistä ohi ja muuta sälää. Pari hyvääkin juttua mahtui onneksi mukaan.

Radan jälkeen ärsytti aivan tajuttoman paljon. Tietysti rata olisi voinut mennä penkin alle ihan ilman alkuepisodiakin, mutta olisihan ne radat kiva hyllyttää ihan itsestä johtuvista syistä.
Riesan pelästyttääneen koiran omistaja tuli pyytämään radan jälkeen anteeksi jne, mutta mielestäni lähtöalueet pitäisi edes jotenkuten rauhoittaa. Toisaalta koirankin pitäisi kestää häiriöt lähdössä, mutta tuollaisen herkkäperse säikähtelijän kanssa yllättäviä tilanteita on vaikea saada varmaksi.

Toinen rata oli profiililtaan meille vaikeampi pitkien etäisyyksien vuoksi ja siinä oli meille hankala takaakierto-takaakierto kohta. Päästiin tuohon takaakiertokohtaan virheettömästi johon vedin hirveän latauksen, ääni päässä sanoi että nyt et jumalauta ohjaa tätä huonosti. Toinen rima tuli alas. En tiedä johtuiko pehmeästi pohjasta vai (liian) tiukasta ohjauksesta vai molemmista. Lievän (suuren) vitutuksen vallassa sain ohjattua vielä yhden vaikean kohdan hyvin, mutta sen jälkeen Riesa livahti pitkällä putkeen viennillä aalle.

Maalissa taas ärsytys, enkä todellakaan tiennyt mistä! Siinä lähti Marialle pitkä avautumispuhelu, jossa jo harkitsin viimeisen startin väliin jättämistä. Jos kohtuu hyvän radan (jolla tehtiin paljon hyviä juttuja) jälkeen ärsyttää, on varmaan aihetta pitää pieni hengähdystauko koko aksasta.
Hetken aikaa keräilin itseäni ja päätin, etten halua jättää tälläistä fiilistä viimeisistä kisoista pitkään aikaan, joten kävin tutustumassa vielä viimeiseen rataan.

Ratiksessa suunnittelin kakkosen kierrättämistä toiselta puolelta, koska putket on niin hirveän kivoja. Aikani muiden ratoja kateltuani totesin, että ei muutkaan siihen putkeen sujahda, toinen puoli on nopeempikin. Kovasti koitin olla peittämättä siivekettä ja ohjata muutenkin selkeästi, mutta pikkukoira alkoi arpomaan. Siinä vaiheessa olisi pitänyt ohjata jämäkästi, mutta jäin itsekin miettimään, että kumpaahan mä tässä koiran mielestä oikein ohjaan... Putkeen män. Loppuun mentiin kuitenkin hirveän hyvin! 8-10 aiheutti vähän päänvaivaa, mutta ilman ongelmia selviydyttiin.

Viimeisestä radasta jäi hyvä fiilis, nyt on hyvä jäädä kisatauolle. Jotain me kuitenkin osataan, vaikka viime aikoina ei ihan siltä olekaan tuntunut.

Joka lajia

Päivitykset taas vaihteeksi laahaa... Melko ahkeria ollaan kuitenkin oltu, vaikkei treenit ole blogiin asti päätyneetkään.

Taipparijuttuja on treenattu kahteen otteeseen. Kerran damiruutua ja toisella kerrallla ruutua vaakuilla sekä "älä syö pupua"-treeniä. Damien kanssa hommassa alkaa jo olla ihan tekemisen meininkiä, kääpiönoutaja tekee hirmu hyvin töitä ja on edelleenkin liian tyhmä luovuttaakseen, jos dameja ei meinaa löytyä... Vaakkujen kanssa toisinaan vähän tökkii. Tirpat kyllä löytyvät ja ihan tulevat käteen asti, mutta niiden noukkimiseen pitää soveltaa jokaista taiteen lajia. Onhan sitä nyt aivan pakko saada hyvä ote... Toistaiseksi vaakut ovat pysyneet ihan ehjinä, mutta eihän tuollainen nyt kovin nätin näköistä ole. Uskoisin sen kuitenkin korjautuvan ihan vain treenillä ja sitä myötä varmuudella.

Puputreeni sujui aivan yli odotusten. Ennen tätä pupu on joko ollut todella ällöttävä tai sitten syötävän hyvä. Aluksi väiski meinasikin päätyä parempiin suihin, mutta Riesa tajusi hyvin nopeasti jutun juonen, jolloin pupu tuotiin nätisti ihan käteen asti. Treenipupu oli pieni, talven aikana toivottavasti päästään treenaamaan vähän isommallakin pupulla. Meidän tuurilla taippareissa osuu kohdalle steroideja vetänyt muskeli-väiski, joka painaa saman verran kuin koira...

 
Tokoakin ollaan pariin kertaan treenattu. Pari viikkoa sitten hyppäsin auton rattiin Marian ja Remun luo treenaamaan. Kaikki kuvat ovat siltä reissulta.

Luoksarissa ei taaskaan (!!) kestä käskyttämistä. Hupsista keikkaa, olisikohan sitäkin pitänyt joskus treenata? Ennen alo-koetta meillä oli myös samoja ongelmia, mutta nyt se on tehotreenin alla. Stopit oli väliltä erittäin kehno-hyvä. Paljon takapalkkaa ja vahvistamista, josko se siitä taas. Ehkä. Tai voisiko joku poistaa koko stopin sääntökirjasta? Mulla on selkeästi erittäin iso aukko koulutustaidoissa, en vaan saa tätä toimimaan.

Noudossa tehtiin jatkossa nosto- ja palautustreeniä ihan lyhyeltä matkalta ja heti parani perusasentoon hakeutuminen. Paljon toistoja ja varmuutta tarvitaan tähänkin.

Seuraaminen alkaa viimein taas näyttää ihan seuraamiselta. Muistuttelu on tuottanut tulosta. Vielä kun itse oppisin kävelemään, niin erittäin hyvä.

Aksa on... Aksaa. Mitään superhuonoja treenejä ei olla tehty pitkään aikaan, mikä on aina positiivista. Välillä katoaa pikkasen maku koko lajista, mikä johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olen niin kilpailuhenkinen idiootti. Suunnitelmien mukaan meidän piti liidellä nollasta nollaan, eikä homma ole lähtenyt ollenkaan toivotulla tavalla käyntiin. Omasta päästähän tämä on kiinni, onneksi tässä kuussa on luvassa psyykkisen valmentautumisen luento...

Ensi sunnuntaina kisataan tämän vuoden viimeisiä kisoja ja joulukuun puolessa välissä pidetään ainakin kuukauden mittainen aksatauko. Tauko toivottavasti selvittää hieman ajatuksia, mutta olisihan tauolta huomattavasti mukavampi palata, jos ennestään olisi muutama arvokisanolla plakkarissa.

Ihan tauon vuoksi ei tauokoilla, vaan Riesalle on varattu sterilointiaika joulukuulle. Olen aivan kauhuissani, nukun seuraavan kerran kunnolla vasta kun ipanalta on poistettu tikit... Sterilointi on kuitenkin melko pakkorako, Riesan valeraskaudet ja käytösmuutokset pahenivat joka juoksulla. Toivotaan, että tämän jälkeen minulla on edes hieman tasaisempi otus.

Tripla

Triplahyllyllä jatkettiin lauantaina Purinalla. Me mitään tuplanollia oteta, kun on erilaisia triplojakin tarjolla.

Ensimmäisellä radalla oli aivan killeri keppi-putki ansa, ei hirveästi nollilla juhlittu missään luokassa. Mä olin ennen rataa vielä melko positiivisilla fiiliksillä, mutta putkeenhan se meni. Tuskin Riesa edes huomasi keppejä, ihmekös tuo. Rintama oli luonnollisesti kepeille, eli myös putkelle. Pakkovalssia mietin ja monet maksiohjaajatkin ehtivät siihen, mutta Riesa oli niin liukkaalla tuulella, että todennäköisesti olisin kompuroinut pakkovalssiin siihen malliin, että Riesa olisi jo lähellä olevalla hypyllä... :D

 

Tällä radalla oli kuitenkin jo yritystä. Lähdettiin hakemaan onnistumisia, ei suoraan nollaa. Tuloksia saadaan ilmeisesti tovi odotella, mutta ohjaajan pääkopalle hyvää treeniä.
Tämän radan lopussa Riesa tiputti hassusti riman ja pelästyi kun se lähti hiekkaa pitkin pyörimään. Meni herkkiksen loppusuora aivan sekaisin, huoh.

Toinen hyppäri oli oikeastaan todella kiva! Sai juosta ja pyöriä pienessä tilassa, sehän me osataan. Tällä radalla taisin itse tehdä Riesat, ei pysynyt ajatus enää vauhdin huumassa mukana.

Ykkösputki on ihan hassusti tuossa aseteltu, mutta se osoitti suunnilleen 2 & 6 esteille. Mun tosiaan piti kääntää kroppa ihan kunnolla koiraan ja ottaa se mukaan, koska Riesa hakee putkia niin hyvin. Tossua toisen eteen pistellessäni tajusin unohtaneeni jotain ja käänsin kroppaa juuri niin, että pikkukettu joutui arvauspuuhiin. Näin, kuinka se matkalla vaihtoi valintaa muutamaan otteeseen mutten ehtinyt itse tekemään mitään. Oli melkoisen ärsyyntyneen oloinen olemus pienellä putkeen sujahtaessaan.

Jatkettiin putkesta kepeille ja loppurata meni oikein kivasti. Yhden riman sössin alas idioottimaisella rytmityksellä juoksusuoran päässä, se ajatus mukaan...
Vähän jännitin 6-7 välissä leijeröintiä, putken jälkeen piti ehtiä vielä persjättöönkin. Eihän siinä ollut mitään ongelmia, vaikkei koskaan noita olla treenatukaan. Hieno pieni.

Tältä radalta jäi tosi hyvä fiilis. Pientä tarkkuutta vaan, niin eiköhän muutkin palaset loksahtele paikalleen.

Kolmannella aksaradalla Riesalla oli ihan hiton hauskaa, mä en ole vielä päättänyt mitä mieltä olen... Riesa juoksi pari ylimääräistä putkea ja oli muutenkin nätisti sanottuna vallaton. Kontaktit se kyllä teki kivasti, plussaa siitä. Lopussa Riesa lähti aivan totaalisesti lapasesta ja paineli etuajassa maaliin palkintopöydän luo... No, en minä kolmea viimeistä estettä olisi halunnutkaan suorittaa.

Vähän alkoi näköjään pitkä kisapäivä ja varmaan viime viikonlopun kisatkin painamaan pienellä jaloissa... :D Ainakin sillä oli hauskaa, ei tämä nyt niin vakavaa ole.

Muutaman viikon päähän voisi repäistä vielä pari starttia, alan vasta saada omaa päätä kuntoon. Jouluussa otus pääsee todennäköisesti veitsen alle, jolloin tulee pitkä tauko. Mun alkuperäisen suunnitelman mukaan Riesalla on siinä vaiheessa vähintään puolet arvokisanollista kasassa ja todennäköisesti pari sertiäkin, mutta tämän hetkisen tilanteen valossa olisi parikin nollaa ihan positiivinen juttu. Vähän alkaa liikaa kuumottaa, jos kaikki nollat jää ensi vuodelle.

mehtään män

Kisaaminen alkaa käydä jotenkin puuduttavaksi, kun edellisestä nollasta alkaa hyvää vauhtia olla  5kk ja kymmenen starttia. Olisi edes jollain tavalla lohduttavaa, jos olisi jotain tiettyjä ongelmakohtia. Joita voisi treenata treeneissä, tulla paremmaksi ja käydä vetäsemässä niitä nollia kotiin. Mutta eei, homma ei vaan yleisesti suju! Turhautuminen!

Tänään skabiltiin Ojangossa. Virheiden pääteemana ilmeisesti päävikainen ohjaaja? Viime aikoina ollaan aika paljon puhuttu ja työstetty alisuorittamista, mikä tuo taas uudenlaisia peikkoja esiin. Kahdelle ensimmäiselle radalla lähdin aivan tajuttomalla raivolla. TIEDÄN, että sillä asenteella saisin vietyä radan kasassa ja hyvin läpi. Mutta kun mun rääpäleeni ei kestä sitä. Kaksi rataa piti siihenkin tuhlata, ennen kuin tajusin pientä ahdistavan moinen. Radat oli kyllä meille oikein sopivia, olisi pitänyt handlata. Ärsyttää, kyllähän mä tiedän Riesan olevan aikalailla herkkis mun mielentiloille.

 

Viimeinen rata oli meille aivan järkyttävän vaikea ja tässä vaiheessa alkoi muutenkin ns. vitutuskäyrä nousta. Koitin kuitenkin tsempata ja ottaa vähän vähemmän raivolla tällä kertaa. Kappas vaan, vedettiin ehdottomasti kisauran parasta aksaa. En tiedä oliko tämä se kuuluisa flow, mutta ainakin meillä oli radalla aivan tajuttoman hauskaa ja helppoa. Olisin voinut juosta radan vaikka kolme kertaa putkeen, ihan loistofiilis.

No, eihän me mitään nollaa tietenkään otettu. Heitin kutosputkeen huolimattomasti ja Riesa lähti perään hypäten vitoshypyn uudelleen. Sen jälkeen menikin just niin kuin strömsössä.

7-9 väli on meille aivan tajuttoman vaikea, 8 & 9 hyppyjen etäisyys oli todella pitkä ja olin aika varma, että Riesa tulee jotenkin jalkoihin enkä saa sitä heitettyä ysille. Pistin kuitenkin töppöstä toisen eteen ja sainkin Riesan ihan vaivattomasti takaakieroon ja ysille, sekä vielä muurille! Me 10000 - aksa 0. Putkijarru toimi loistavasti, samoin muurin päällejuoksu (!!!! päällejuoksu !!!), loppuun jatkettiin samalla fiiliksellä.

Vaikka kuviot ei paperilla näytä erityisen vaikeilta, on ne silti meille aivan tajuttoman haastavia ja niiden onnistuminen antoi kyllä hurjasti lisää uskoa tekemiseen. Kuitenkin se nollien puuttuminen vähän rassaa. Väärä ajatusmalli tämäkin, mutta minkäs teet.

Seuraavan kerran kisataan todennäköisesti jo ensi viikolla, josko silloin jo vähän erilaisella asenteella?