Hyllymetrejä Raumalta

Viikonloppuna juoksenneltiin Raumalla vähän siellä sun tällä, lauantaina juoksenneltiin myös kisaradoilla.

Ensimmäinen rata meni kirjaimellisesti juoksenteluksi. En tiedä missä Riesan aivot olivat, mutta kisapaikalla ne eivät olleet. Koko koira oli alkuradan aivan totaalisen pihalla, piti muutamaan kertaan vetää syvään henkeä. Ennen puoltaväliä saapuivat aivotkin jälkitoimituksella, ja loppurata menikin varsin näppärästi! Sain myös pysäytettyä kontaktit kunnolla, plussaa siitä. Jos vain koira olisi ollut hereillä alusta asti, niin rata olisi ollut oikein hyvä.

Toinen rata oli oikeastaan tosi kiva. Radalla nähtiin myös maailman kahdeksas ihme, kun pikkukettu tuli niistoon vaivattomasti. Myöskin saksalaiseen se tuli lähes mielellään, mikä lie mielenhäiriö iski.
Hylly toki hankittiin tältäkin radalta. Alku oli meille pirun hankala, oli pakko varmistaa kakkoshyppyä ja sen jälkeen olin valovuoden myöhässä. Täytyy sanoa, että pikkukettu ei tee ohjaamista mitenkään erityisen helpoksi, kun monesti täytyy pohtia, kummasta kohdasta otankaan mielummin sen virheen.
Alun jälkeen meni hetki sujuvasti, olin tosi fiiliksissä onnistuneesta niistosta (pienet on ilot). Puolivälissä oli putken jälkeen tosi potentiaalinen hypyn ohituskohta, johon Riesa hakikin aivan täysin ongelmitta. Hämmennyin tästä ihan totaalisesti, ja vähän unohdin sitten ohjata seuraavaa kohtaa... Siinäkin piski saatiin lopulta oikealle puolelle hyppyä, ja loppuun Riesa teki vielä maailman parhaan putkijarrun. Ei lainkaan huono suoritus siis.

Tällä radalla oli kaikki ainekset onnistumiseen, voi kun olisin vain tiennyt, että nyt tuo otus meinaa olla helposti ohjattava! Huhhu, ei ole helppoa tämä, mutta valitettavan koukuttavaa. Ensi viikonloppuna kisataan taas, koska treenikaveri ylipuhui... Kisoihin oli lahjakorttikin, joten pakko se oli käyttää. Riesalla on viime aikoina ollut pääasiassa kisoissa ihan hyvä draivi, joten nyt tekisi mieli kisata vaikka joka viikonloppu. Kyllä sen onnistumisen on jossain välissä pakko tulla sieltä.


Ensimmäinen

...ja toinen.


Kisapäivään mahtui taas enemmän hyviä kuin huonoja juttuja, varsinkin viimeinen rata antoi hieman uskoa tulevaan. Ehkä jossain hyvin sisällä pikkutollerissa asuu kuitenkin lähes normaali agilityeläin.

Ensimmäisen radan juoksentelu kyllä masentaa jonkun verran, ei ole kiva lähteä radalle koiran kanssa, joka ei oikein itsekään tiedä mitä on tekemässä. Toki Rauman kisapaikka oli meille hirveän vaikea - autot oli kaukana ja kaikki ihmiset oli pakkautuneena aikalailla samaan kohtaan odottelemaan. Ehkä se oli osasyynä, taas kerran toivoisin voivani päästä Riesan pään sisään.
Onneksi meillä oli sentään Maria ja Joona apukäsinä sekä kameran varressa, yksin olisi saattanut olla todella vaikeaa.

-

Edelliseen postaukseen pakko vielä selventää sen verran, että tässä ei todellakaan olla luovuttamassa. Epätoivon hetkiä kyllä tällä hetkellä eletään, mutta varmasti yksi jos toinenkin alkaisi tässä vaiheessa jo menettää uskoaan. Startteja on takana yli kolmekymmentä ja nollaprosentti on pyöreä nolla, hieman jo masentaa.

Riesa on kuitenkin mitä mainioin harrastuskaveri, mitä nyt sattuu olemaan ominaisuuksiltaan hieman omanlaisensa. Kuitenkin se jaksaa joka kerta lähteä täysillä mukaan naama päättömässä virneessään ja tekee täysillä hommia mun kanssa. Se palkkautuu kaikesta ja on kokonaisuutena ja kaikessa päättömyydessään maailman paras Riesa. Se ei ehkä ole maailman paras agilitykoira, vaikka niin kovasti haluaisinkin, mutta töitä tehdään silti. Välillä käydään pohjalla ja joskus toivottavasti edes käväistään pinnalla.

Riesa on myös opettanut aivan valtavasti. Siinä missä Demi opetti paljon koirista, niiden käyttäytymisestä ja kouluttamisesta, on Riesa opettanut todella paljon kilpailemisesta, harrastamisesta ja ihan minusta itsestänikin. Viimeisen parin vuoden aikana olen joutunut todella miettimään omia motiiveja ja syitä harrastaa, sitä miksi ylipäätään raahaa noita nelijalkaisia mukanaan elämässä. Opintomatka on vielä kesken ja Riesan kanssa joudumme aivan varmasti palaamaan perimmäisten kysymysten äärelle vielä useampaankin otteeseen. Olen kuitenkin oppinut iloitsemaan jokaisesta aivan pienestäkin onnistumisesta ja edistysaskeleesta, ymmärtämään vaikeampiakin tapauksia, enkä enää todellakaan pidä koiraharrastuksissa minkäänlaisia asioita itsestäänselvyytenä.