Demi 12v.

Talvinen kuva jne, mutta voi mun pientä! Tuntuu ihan järjettömältä ajatella, että se tosiaan on jo reilusti mummoikäinen.

 Aika pitkä matka ollaan tultu siitä, kun se vuonna 2001 haettiin en-enää-edes-muista-mistä Hyvinkäälle! 12 vuotta on muutenkin ihan hullun pitkä aika. Demin tullessa olin vasta eskarissa, ja nyt mä yritän saada lukiota loppuun. Deeku on ollut aina kaikessa mukana ja toivottavasti on vielä jatkossakin!

Projekti Riesasta agilitykoira

Tajusin tuossa eräs päivä, että pikkukettu on todellakin aivan kohta kolme. Samalla alkoi vähän ahdistaa, kyllähän tuon ikäisen koiran ihan oikeasti pitäisi jo kohta olla arvokisoissa. Hautasin kuitenkin tuon ajatuksen, arvokisoihin me ehditään myöhemminkin. Huomattavasti huolestuttavampi seikka on se, että meidän tekninen osaaminen ei ole tällä hetkellä sillä tasolla, millä sen kuuluisi olla.

Riesalta löytyy kyllä periaatteessa teknistä osaamista, onhan sille opetettu hirveästi eri ohjauksia. Niihin ohjauksiin tuleminen ei vaan toimi... Pelkkää tekniikkatreeniä on muutenkin tehty viime aikoina aivan hävettävän vähän, tauon jälkeen on pakko treenata ahkerasti, jos tästä ikinä meinataan edetä mihinkään suuntaan.

Mä en itse ylipäätään ole kovin tekninen ohjaaja. Tykkään kyllä tehdä tekniikkatreeniä, mutta radalla hyvin harvoin käytän mitään saksalaista ihmeellisempää... Johtuu pitkälti siitä, että Demi ei mitään ihmeempiä ikinä osannut. Ns. perusohjausten lisäksi se osasi juurikin saksalaisen, joskus taisin heittäytyä ihan villiksi ja opettaa sille jaakotuksenkin. Toisaalta eivät radat silloin Demin aktiivisina kisavuosina ihan samanlaista osaamista vaatineetkaan.
Toivon, että aktiivisen tekniikkatreenin jälkeen itsekin uskaltaisin ja osaisin hyödyntää eri ohjausvaihtoehtoja paremmin. Ei ehkä pelkän ratatreenin jälkeen oltaisi teknisesti näin retuperällä jatkossa.

Meidän suurin ongelma on se, että Riesa lenkittää aivan älyttömän helposti kääntävissä ohjauksissa, sitä saa kalastella selän takaa aivan luvattoman usein. Lisäksi se ei oikein tykkä tulla ohjaajaa kohti (päällejuoksut...), kokoaa hyppyjä huonosti kovien vauhtien jälkeen ja on ylipäätään vähän hukassa pitkien etäisyyksien kanssa. Kaikenlaista pikkusievää pyöritystä se tekee ihan tosi hienosti, koska sitähän meidän alkeisopetus hyvin pitkälti oli. Demi ei sitä osannut, joten toisen koiran kanssa piti kokea toinen ääripää... Seuraavan kanssa taas vähän fiksummin.

Tottakai Riesalle on vahvistettu ratatreenien ohessa paljon noita ongelmakohtia, mikä ei näköjään riitä. Viimeisten treenien jälkeen ennen leikkausta olin ihan helpottunut tulevasta tauosta. Riesalle oli taas vaihteeksi vahvistettu kovasta vauhdista loivasti kääntyvään valssiin tulemista, eikä se senkään jälkeen tullut siihen sulavasti. Totesin, että meidän on aivan turha tehdä näin paljon ratatreeniä, kun radan sisällä on niin paljon osia, joiden tahdon toimivan vielä paremmin. Nyt talvella ei olla päästy tekemään juuri lainkaan itsenäisiä treenejä, minkä vuoksi koko aksa on ollut pitkälti ratatreenin varassa.

Tauon jälkeen me ei tehdä Lotan treeneissä rataa ainakaan pariin viikkoon. Se on nyt vuoden verran osannut tehdä 20-29 esteen ratoja, tuskimpa taito hetkessä lopahtaa. Ajattelin, että ainakin nyt muutaman viikon ajan tehdään ja pohdiskellaan noita meidän ongelmakohtia, jotta saisin mahdollisimman paljon eväitä itsenäisiin treeneihin.
Itsenäisesti treenataan mun koutsiryhmän jälkeen, pitää myös katsella mahdollisia peruutuspaikkoja muista ryhmistä. Aksaa kuitenkin vähintään kahdesti viikossa, joista vähintään toinen pelkkää alkeisiin palaamista. Kisataan alkuvuodesta ihan fiiliksen mukaan, jos huvittaa kisata niin sitten kisataan. Odotan mielenkiinnolla, onko pitkällisellä ajatustyöllä mitään vaikutusta kisafiilikseen... Nollia emme toistaiseksi jahtaa, sitä ennen on saatava mun kisapää kasaan ;)

Riesa paranee pikavauhtia, mielestäni hieman liian nopeasti... Luulin (toivoin?) sen olevan paljon kauemmin edes vähän kipeä, mutta kääpiö oli jo leikkauksen jälkeisenä päivänä mielestään täysin terve. Yllättävän hyvin sillä on pää kestänyt, ulkona meinaa välillä homma lähteä vähän lapasesta ja sisällä on ihan pakko riehua lelujen kanssa koko ajan. Katsotaan, mikä on tilanne viikon päästä... Se on kuitenkin tottunut päivittäisiin metsälenkkeihin ja viikottaisiin aksatreeneihin.

Lääkkeiden antaminen on Riesan kanssa ihan naurettavan helppoa. Demin kanssa sai aina tunkea pillerit kurkkuun, mutta Riesa kyllä syö ne mielellään ihan sinältään. Korvatippojen kanssa pieni ei aina ole ihan yhtä yhteistyöhaluinen, minkä vuoksi sen korvakarvat onkin melko oksettavassa kunnossa...

Riesa leikeltävänä

Pikkuketulla on ollut rankka viikko. Tiistai-iltana aksareeneissä se rupesi kamalasti rapsuttelemaan korvaansa, ja tulehdushan siellä jälleen oli... Käytiin keskiviikkona hakemassa korvatipat ja varmistamassa, ettei tulehdus haittaa sterilointia. Itse olisin mieluusti siirtänyt operaatiota, mutta kaikki oli sen suhteen ok.

Perjantaina kävin puolen päivän aikaan jättämässä pienen eläinlääkäriasemalle, teki aika pahaa. Ei ehkä olisi kannattanut edellisiltana googlailla leikkauskomplikaatioista... Hermoillessa se päivä menikin, kouluunkaan asti en päässyt, ei hermo kestänyt. Olin aivan varma, että otus jää pöydälle.

Hieman yli kolme asemalta soitettiin ja kaahailin hakemaan Riesaa kotiin. Se oli vielä melko tokkurassa, mutta ehtinyt pariin otteeseen jo riuhtomaan kaulurin päästään... En yllättynyt.

Kotona se nukkui ehkä tunnin sikeästi, jonka jälkeen se piippaili aika kauan. Kauluri lähti pari kertaa aika vaarallisen näköisesti, toivottavasti tikit eivät kamalasti ottaneet osumaa. Päätettiin kuitenkin vaihtaa kauluri ainakin väliaikaisesti paitaan.

Yö meni hyvin nukkuessa, nyt pikkukettu on mielestään täysin terve. Hauskaa loppuviikkoa minulle.

Agilitysolmun availua

Vähiin ovat jääneet blogipostaukset, ei viitsi edellisten angstipostausten perään laittaa uusia. Viikko sitten kävin kuuntelemassa psyykkisen valmistumisen luentoa, jonka jälkeen olen yrittänyt purkaa tätä valtavaa agilitysolmua. Jonkin verran ollaan taukoiltukin, mikä toivottavasti on edes hieman auttanut.

Ajattelin jonkin verran avata näitä luennolla ja sen jälkeen syntyneitä ajatuksia tännekin, koska en oikein muutakaan paikkaa keksinyt. En tiedä kuuluuko tämä varsinaisesti treeniblogiin, mutta menköön nyt. Vertaistukea ja ajatuksia saa heittää kommenttiboksiin ;) Olettaen, että joku jaksaa kahlata loppuun asti.

 Joskus osattiin jotain. 

Itse luento ei ihan hirveästi tuonut mitään uuttaa. Ilmeisesti tässä konkurssissa ei enää riitä "älä ajattele" tai "muuta ajatusmalleja", koska tiedänhän minä tämän. Jo futisajoiltä lähtien mulle on toitotettu, ettei 1-1 tilanteessa jatkoajalla maalin edessä ruveta miettimään, notta pakko saada maali. Menee aivan varmasti ohi, yli tai korkeintaan veskaria päin. Sen jälkeen ei auta kuin toivoa, että se veskari lakoaisi edestä. Yleensä näin ei käy, vaan veskari tekee järkyttävän pitkän avauksen ja vastustajan ärsyttävä laituri käy tekemässä maalin.
Pitäisi siis unohtaa liika tulosajattelu ja toimia vaan selkärangasta...

Ykkösissä meillä ei ollut mitään tulospaineita, Riesa oli (liian) nuori ja päälimmäinen tavoite oli saada kisakokemusta. Nollia tipahteli kuitenkin keskimäärin joka kolmannessa startissa ja noustiinkin odotettua nopeemmin kakkosiin. Kakkosissa keräsin itselleni keskivaikean "pakko jo nousta kolmosiin !" - ahdistuksen ja hyvä tovi ehdittiinkin nollia keräillä. Nyt kolmosissa  ei vaan ns. suju. Urheilutermein alkaa jo olla melkoinen apina selässä. 16 starttia ilman nollaa on mun henkilökohtainen ennätykseni. Edes Demin kanssa ei taidettu tahtoa näin kauaa nollatta!

Luennolla puhuttii ulkopuolisista odotuksista, enkä nyt taaksepäin katsoessani yhtään ihmettele, miksi vähän ahdistaa. Mä olen äärimmäisen kilpailuhenkinen ja näytönhaluinen ihminen, minkä takia mut pitäisikin treeneissä aina haukkua maan rakoon. Sen jälkeen voisin käydä itkemässä hallin kulmalla ja palata takaisin asenteella jumalauta mulle ei vittuilla. Ei odotuksia muiden suunnalta, vain mahdollisuus näyttää, mitä osataan.

Sen sijaan mulle on oikeastaan koko Riesan elinikä hehkutettu sitä, kuinka se vaan on äärimmäisen lahjakas ja hieno ja nopee ja paras ja siis ihan loistava ja hirveen makee. Medirajan varmistuttua koko homma vaan paheni. "Viimeinen niitti" oli Juhan toteama "tällähän riittää vauhtia.. Ihan vaikka maajoukkueeseen asti." Siitä asti on pieni ääni takaraivossa hokenut, että älä nyt prkele mokaa tätä juttua.

Vaikka mä lähtökohtaisesti teen tätä juttua itseni ja koiran iloksi, en voi olla miettimättä niitä ulkopuolisia ajatuksia. Mitä nyt treenikaverit ja kasvattaja ja sukulaisten omistajat ja kouluttajat ja puoltutut ajattele, kamala kun noikin meihin uskoi ja itekkin menin vielä sysäämään koko hommaan opiskelijabudjettiin nähden aivan liikaa rahaa. Ei ihmekään, että homma vähän jumittaa. Olen melko varma, että ketään ulkopuolista ei oikeasti kiinnosta millaisia tuloksia me tahkotaan. Oletan, että kaikki ovat tyytyväisiä ihan jo siihen, että koiran kanssa harrastetaan aktiivisesti. Suurimpaa osaa tuskin sekään kiinnostaa ja vaikka kiinnostaisikin, niin ei mun ole mikään pakko hakea onnistumisia ketään muuta varten. Ei mun tarvitse hakea onnistumisia edes itselleni. Vielä kun saisin aivot käännettyä siihen asentoon, jossa meillä on mahdollisuus saavuttaa sitä tai tätä, mutta mikään pakko ei ole. Parhaansa tekemisen pitäisi riittää, jos ei onnistu nyt, niin mikään ei estä yrittämästä uudelleen.

Demikin osasi. 

 

Tulosajattelu on myös mun suuri ongelma. Mä olen pienestä asti lähtenyt voittamaan oikeastaan kaikkea mitä teen. Olen mielummin vaikka luovattanut kuin hävinnyt. Tämä on mulle aivan järkyttävän vaikeaa, koska eihän oikeasti kukaan urheilija lähde häviämään. Tuskin kukaan lähtee radalle hakemaan hyllyjä. Huipputasolla se päätavoite on kuitenkin aina tiettyjen tulosten saavuttamisessa, arvokisoissa jne. Sinne päästäkseen pitää saada niitä onnistumisia nollien tms. lajin vaativien tuloksien muodossa. Toisaalta joku nolla voi olla uran huonointa aksaa ja hylly parasta. Mutta päätavoitteen kannalta se nolla oli kuitenkin arvokkaampi.

Hirveän vaikea edelleenkin ajatella, että nyt ei ole pakko onnistua. Sen ehtii tehdä joskus myöhemminkin. Ei voi oikein muuta kuin yrittää parhaansa. Mä olen tähän mennessä mennyt vain ruotsinkokeisiin yrittämään parhaani ja lähipiiri tietääkin miten hyvin tämäkin on mennyt. Vaikea lähteä viemään samaa ajatusta kilpaurheiluun, vaikka valmistautuminen ja tavoitteet onkin näissä aika eri tasolla...

Agility on kuitenkin vain harrastus, enkä edelleenkään tiedä, miksi vedän näin hirveitä paineita jostain koiraurheilusta. Esim. toko ei ikinä ole herättänyt mussa minkäänlaisia tulospaineita, koska toko nyt vaan on vähän tylsää. Kaikkien mielestä Riesa nyt vaan on vähän säälittävä tokokoira, jolloin meille jää vain näytettävää. Vähän sama taipparijutuissa. Kukaan ei odota 9kg tollerin olevan sorsametsien sankari, eikä se sitä kyllä olekaan. Jos se sattuu taipparit läpäisemään, niin se on hieno juttu. Jos ei, niin noh... Se edelleenkin vain on vähän säälittävä.
Aksankin päätarkoitus on vain pitää hauskaa, ja sitä se Riesalle onkin. Mulle se ei ole ollut ihan niin hauskaa viime aikoina.

Laji kun laji, fiilis on viime aikoina ollut aikalailla tämä. Tässä kirotaan noutoa. 

Luennolla mietittiin myös mm. onnistuneita suorituksia, josta syttyikin varsinainen idealamppu. Ei liity lainkaan psyykkiseen valmistautumiseen, vaan kisarutiineihin! Ensin syytin uusia kenkiä (nollat loppui heti inovien hankkimisen jälkeen...;), mutta samalle ajalle ajoittuu paljon muutakin.

Jossain välissä käsiteltiin ohjaajan ja koiran vireystilaa, Vappu totesi että "aina koiran ja ohjaajan vireystilat ei vaan kohtaa, vaikka molemmat tekisi tahoillaan hyvin töitä". Meinasi itku päästä, koska näinhän se on. En kuitenkaan suostu olemaan toivoton tapaus, ykkös-kakkosissa tehtiin paljon hyviä ratoja ja nyt kolmosissakin välillä väläytetään! 

Takaisin kenkiin. Kenkien vaihdon kohdille osuu myös barffin aloittaminen! Jolloin lopetin myös totaalisesti namien käytön aksassa, sitä ennen ne olivat vielä kisoissa käytössä.

Demin kanssa mulla oli tapana namittaa sitä kisapaikalla ja juuri ennen starttia, koska syöminen rauhoitti sitä edes vähän. Samalla mä sain aikaa kerätä itseäni rataa varten, kun koira mussutti vieressä (ansaitsemattomia...) namejaan. Tapa oli niin pinttynyt selkärankaan, että käytin sitä myös Riesalle. Yleensä otin sen kanssa jotain pienia tokojuttuja juuri ennen rataa, josta palkkailin namilla. Mulla oli kuitenkin itselläni aikaa rauhoittaa tilanne, eikä koiranaan tarvinnut häslätä.

Nyt lelun kanssa homma on koko ajan pientä hallittua kaaosta. (Riesa vaatii aina pienen virittelyn.) Pitää vahtia, ettei kukaan häiriinny narupalloa repivästä Riesasta, ettei kukaan päästä koiraa iholle jne jne. Ei juuri jää aikaa pään kasaamiselle. Kuitenkin myös "leluajalla" huomasin, että parhaat radat tulevat silloin, kuin lähdössä otetaan ihan rauhaksiin. Sopii selkeästi sekä koiralle että mulle itselleni. Jatkossa siis myös nameja taskuun, vaikka tennispallo onkin ykkönen.

Naurettavan kauan meni tämänkin keksimiseen, katsotaan saadaanko aikaan tulok... Hyviä ratoja!

Riesan kanssa on edessä vielä kahdet Lotan treenit ennen taukoa, joka tekee varmasti erittäin hyvää meille molemmille. Toivottavasti oman pään selvittäminen on ratkaiseva tekijä solmun aukeamisessa. Ajatusten ylöskirjaaminen auttoi kyllä kummasti järjestelemään ajatuksia, vaikka todennäköisesti se näyttääkin ulkopuolelle melko päättömälle jahkailulle.